Ruotsalaisessa tv-sarjassa Äkta människor seikkailevat hubotit (human robots) ovat vuosien varrella innostaneet työpariani Sisko Häikiötä ja minua yhdessä pohtimaan ja kirjoittamaan tekoälyn vaikutuksista kielten ja viestinnän opettamiseen ja oppimiseen.
Hubottimme esiintyi ensi kerran vuonna 2019 blogitekstissämme Hubotti opettajana ja seuraavaksi vuonna 2023 artikkelissa Hubotti 2.0. , jossa teimme tekoälylle muutaman kiperän kysymyksen. Viimeisin hubottihenkinen, tekoälyn vaikutusten nykytilaa ja tulevaisuutta käsittelevä kirjoituksemme julkaistiin kolmisen viikkoa sitten Lapin AMKin Lumen-verkkolehdessä otsikolla Hubotti 3.0.
Seitsemässä vuodessa ihmisen kaltaiset robotit eivät ole (vielä) tulleet tilallemme lähi- tai etäluokkaan opettamaan. Sen sijaan tekoäly on kehittynyt huimaan tahtiin. Nyt opiskelija voi harjoitella vieraan kielen puhumista botin kanssa ja saada tekoälyltä palautetta ja apua kirjoittamansa tekstin sisällön, rakenteen, sävyn ja tyylin hiomiseen.
Tässä kuviossa opettajan tehtävä onkin toistuvasti opastaa ja ohjata opiskelijaa käyttämään tekoälyä oppimista edistävällä tavalla ja toivoa, että mahdollisimman moni opiskelija ymmärtää oman todellisen oppimisen tärkeyden, eikä pistä tekoälyä puhumaan ja kirjoittamaan puolestaan.
Kahden ensimmäisen hubottitekstimme tuottamiseen hyödynsimme tekoälyä, mutta kolmannen kohdalla päätimme tekoälyähkystä päästäksemme tukeutua Artificial Intelligencen sijaan Artisan Intelligenceen, siis kirjoittaa ihan itse. Yhteisen kirjoitusprosessimme lomassa ideoimme, nauroimme ja muistelimme lukion ainekirjoitustunteja, jolloin opettajan antamista aiheista valittiin yksi ja ryhdyttiin kynän välityksellä siirtämään päässä liikkuvia ajatuksia ruutukonseptille. Niin vain parin tunnin päästä pulpetilla oli valmis ainekirjoitus.
Työssämme me opettajat emme kirjoita aineita kynällä vaan näpyttelemme tietokoneella ohjeistuksia, tehtävänantoja ja palautteita opiskelijoille. Myös sähköposteihin vastaaminen ja esimerkiksi hankkeisiin liittyvä kirjoittaminen vie aikaamme. Työtehtäviin kuuluvassa kirjoittamisessa luovuudelle ei yleensä ole kovin paljon tilaa, minkä tuloksena saattaa syntyä luovan kirjoittamisen jumi, kaunokirjallisuuden lukujumin tapaan.
Edellä kuvaamani yhteinen luomukirjoitusprosessimme herätti henkiin oman lukioajoilta asti uinuneen kirjoittamisen ilon, ja tuntuikin mukavalta ryhtyä kirjoittamaan tätä tekstiä. Mihinkähän tässä vielä joudunkaan, sillä nyt jo ideoin tulevaa romaaniani ja etsin netistä sopivaa luovan kirjoittamisen kesäkurssia. Samalla mietin, miten tämän saman kirjoittamisen ilon saisi tarttumaan opiskelijoihin, tai edes halun kirjoittaa oppimistehtävänsä itse tekoälyä ainoastaan avustajana käyttäen.
Tämän hieman harhailevan ajatuskulkuni lopuksi haluan nostaa hubotin rinnalle toisen ruotsalaisen seikkailijan, Peppi Pitkätossun. Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu -romaanissa Peppi vierailee koulussa ja kertoo opettajalle argentiinalaisesta koulusta, jossa opettajan tehtävänä on kuoria paperit lasten karamelleista, ja kaiken kukkuraksi lapset eivät edes tule kouluun itse, vaan lähettävät sinne veljensä.
Ennustiko Peppi tulevaisuutemme? Käykö niin, että ehkä piankin me opettajat löydämme itsemme fasilitoimasta virtuaaliluokkaan lähetettyjen tekoälyavatarien oppimista?
Minna Väyrynen
SKOn hallituksen jäsen